Joskus ihminen kelluu välitilassa. Elämä on yhtäkkiä siirtymävaiheessa. Tulevat muutokset ovat mieluisia, niistä on puhuttu ja haaveiltu, mutta kun päätösten teko on käsillä, tekisi mieli tehdä strutsit ja tunkea pää lähimpään pensaaseen (ei, en ole ryhtynyt lepakoksi, tarkoitan ihka oikeata pensasta). Välitilassa ollaan kuin lentokentällä. Vilkuillaan kärsimättömänä taululle, että miltä portilta kone lähtee, onko lähtöaika muuttunut, onhan veskassa passi, lompsa, boarding card, ohhoh onpa kallista fresitaa mutta jos mä nyt yhden pullon ettei käy aika niin saamarin pitkäksi.  Shoppaillaan jotain tarpeetonta tax free:sta. 

Ei ole ihan helppoa vaihtaa vuorotyö opiskelijaelämään. Ei ihan helppoa kun on aikuinen, perheellinen. Nykymaailmassa maisterin paperit eivät takaa työtä ja tuntuu hypyltä pimeyteen vaihtaa vakituinen duuni vakituiseen opiskelijuuteen. Onko mitään takeita siitä että tämä onnistuu? Mitä jos olen liian vanha oppimaan uutta, mitä jos en jaksa päntätä tarpeeksi ja mikä kamalinta: mitä jos olen liian typerä?

En edes muista kuinka monta vuotta olen tätä harkinnut. Taisin jo lukioiässä todeta, että jos voittaisin lotossa niin opiskelisin koko loppuelämäni. Nyt olen unelmani kynnyksellä (ilman lottovoittoa toki ;) ja innostuksen lisäksi pakokauhu on päällimmäinen tunne. Se on elettävä läpi, sillä on jokin tarkoitus. Aion olla epätyypillisen rohkea ja tehdä sen mikä pitää tehdä. Seurata unelmaa. Helppoa se ei tule olemaan, mutta oletan olevani aikuisempi ja viisaampi kuin viimeksi. 

Miten helvetissä opin olemaan terapoimatta itseäni shoppailemalla, olisiko sittenkin pitänyt investoida pitkäkestoiseen psykoterapiaan, hmm ;)